Empä ole pitkään aikaan päivitellyt blogia. Tekee mieli purkaa tunteita. Joskus sitä tuntee itsensä niin taakaksi läheisille. Yhteiskunta ei huolehdi kovinkaan hyvin masentuneista ja syrjäytyneistä. Jäljelle jää vain läheiset ja ystävät jos niitä on. Olen kuullut tapauksesta jossa ihminen oli muistaakseni yhdeksän vuotta kuolleena kotona ruumis muumioituneena kun laskut oli ilmeisesti suoraveloituksella eikä kukaan kaivannut häntä. Äärettömän surullinen ajatus. Minulla sentään oli sisko käynyt soittamassa ovikelloa kun olin maannut kaksi päivää kotona lääketokkurassa ja puhelin oli suljettuna kun yritin ottaa hengen itseltäni. En avannut ovea, en halunnut apua. Lopulta tajusin etten saa henkeä pois itseltäni ja on pakko saada apua. Lääkärin kirjoittamat sanat myöhemmin saapuneessa potilaskertomuksessa tuntuivat kohtuuttomilta ja tuomitsevilta: potilas ei ole sitoutunut keskustelukäynteihin hoitajalla. Ei paljon huvita käydä hoitajalla joka haukottelee leuat sijoiltaan joka kerta kun käyn vastaanotolla eikä osoita mitään mielenkiintoa siihen mitä sanon. Aikani siellä kävin ja kun joka kerta lähdin vastaanotolta itkien ja masentuneempana kuin tullessa, päättelin ihan itse omalla käsityskyvylläni  että tästä terapiasta on minulle enemmän haittaa kuin hyötyä. Minulla on ongelmia jo riittämiin, en kaipaa niitä lisää. Välinpitämättömät terveydenhuoltoalan ammattilaiset ovat liiankin tuttu asia minulle ja ihmisille joita olen kuunnellut. Olen kuunnellut ihmisiä omankin jaksamiseni kustannuksella koska en halua jättää ketään pulaan. On vain ollut pakko vetää rajoja ihmissuhteille jotka ovat enemmän hyväksikäyttöä kuin vastavuoroista ystävyyttä. Minä en voi muuttaa tätä maailmaa yksin. Läsnäolo on niin harvinaista. Tuntuu että tämä maailma vetää minut mukanaan suonsilmään enkä saa mistään otetta. Ihmiset ympärilläni ovat kuin jostain maalauksesta jossa kaikkien kasvot ovat pelkkää mustaa. Minne empatia ja välittäminen on kadonnut? Mielenterveyden ongelmat vaan kasvaa kasvamistaan ja tämä sekasortoinen maailma on melko kylmä paikka elää. Ihmiset lääkitsee pahaa oloa ostamalla lisää materiaa. Ja mainokset ja evästeet pitää huolen siitä että ostajia riittää. Ostoriippuvuus on yleisempää kuin luullaan. Moni ei tunnista eikä myönnä sitä itsessään. Kansalaisia jopa kannustetaan kuluttamaan enemmän ja enemmän ja nykyaikana on ihan luonnollista korvata rakkaus, läheisyys ja läsnäolo tavaralla. Itsekin lääkitsin pitkään itseäni materialla enkä ole päässyt siitä ongelmasta täysin irti vieläkään. Pitkään huijasin itseäni että kun löydän juuri sen täydellisen tavaran, olen onnellinen ihminen. Nyt tajuan jo sen verran että ostaminen antaa hetken helpotuksen mutta sitten seuraa ns. ostokrapula eli katumus rahojen tuhlaamisesta ja pettymys kun tavara ei tuonutkaan onnellisuutta. Ja ennestään täysi koti on taas yhtä tavaraa rikkaampi ja entistä vaikeampi siivota. Onni tulee muualta kuin materiasta. Minä luulen että olisin onnellisempi jos minut nähtäisiin sellaisena kuin olen ja minulla olisi enemmän ihmisiä lähellä. Ihmiset vaan ovat niin kiireisiä ja kulkevat silmät suljettuina että kenelläkään ei tunnu olevan aikaa minulle. Haluaisin rakastaa, tulla rakastetuksi ja nähdyksi ja kuulluksi. Uskon että sitä jokainen ihminen haluaa.